"Traumaruumis vuonna 2014 oli ensimmäinen työni Teatterikorkeakoulussa, jonka tekemiseen minulla oli täysi taiteellinen vapaus. Olin pettynyt työtapoihin, joihin olin koulussa ajautunut. Etsin tietä takaisin teatterin tekemisen iloon ja merkitykseen: Mikä on niin tärkeää, että sen vuoksi jaksaisin kantaa ohjaajan raskasta viittaa? Mikä niin rakasta? Halusin työskennellä siskoni Seidi Haarlan kanssa, joka opiskeli näyttelijäksi vuotta ylemmällä kurssilla, nyt kun olimme vielä molemmat koulussa."

"Traumaruumiin idea alkoi vitsistä: mieli ja ruumis riitelemässä siitä, miten elämä on mennyt ja ruumis nousee kapinaan mielen ylivaltaa vastaan. Inspiraationa toimivat Seidin ekspressiiviset piirustukset ruumiin kokemuksista. Aloimme käsikirjoittaa Seidille monologia Seidin ruumiin näkökulmasta – sen tähänastisesta elämästä. Aloitimme esityksen lähestymisen leiriytymällä viikoksi Seidin kotiin maalle. Ensimmäinen projekti oli ommella vauvaa esittävä nukke. Sellainen, jota voisi käsitellä näyttämöllä, se lapsi, jota me emme vielä tunne. Täytimme nuken vanulla ja hiekalla, siitä tuli rakas."

"Ensimmäisenä harjoituspäivänä tyhjässä harjoitussalissa mikään ei enää naurattanut. Mielen irtoaminen ruumiista on dissosiaatiota, trauman oire. Trauman lähestyminen ja sillä leikkiminen on vaikeaa, koska trauma on leikin kuolema. Ratkaisumme oli käytännöllinen. Tilamme oli liian valoisa, joten aloimme pimentää kymmeniä ikkunoita jätesäkeillä. Hautasimme itsemme piiloon valolta ja katseilta. Sen jälkeen aloimme soittaa musiikkia. Pyysimme tilaan rumpusetin ja äänentoiston. Minä soitin ja Seidi lauloi. Yllytin Seidiä laulamaan kovempaa: 'I came in like a wrecking ball...' Liike ja ääni – häpeän ylittäminen – mursivat alun kauhun ja jähmettyneisyyden.

Kuvasimme harjoituksia videolle, dokumentoimme prosessiamme ja leikimme; kuvasimme Seidin nuoruuden alteregon tanssivideoita ja esitimme vanhempiamme. Keskustelimme lapsuudestamme, kirjoitimme lisää materiaalia. Teimme jonkinlaista uudelleen syntymää läpi ahtaan vuosien vaikenemisen ja liikkumattomuuden. Meitä pelotti: Onko meillä oikeutta tutustua itseemme, oman ruumiimme todellisuuteen, siihen miltä asiat todella tuntuivat? Onko meillä oikeutta tutustua toisiimme, vahvistaa toistemme tarinaa, tätä uutta todellisuutta? Hajoaako perheemme todellisuus, jos me jatkamme tutustumista itseemme? Syyllistävät tekstiviestit perheenjäseniltä vetosivat meitä lopettamaan. Mutta mitä lopettaminen olisi tarkoittanut? Jokainen harjoituspäivä oli askel kohti elämää. Tuntui kuin rihmastot olisivat irrottaneet raajoista ja suomut irronneet silmiltä. Kun kerran alkaa nähdä, ei voi lakata näkemästä. Sitä pelkää mitä näkee, pelkää omaa voimaansa, vanhan tuhoutumista. Ja silti silmät haluavat lisää, niillä on nälkä, ne huutavat elämää kuilun pohjalta. Kun kurottaa ensi kertaa kohti elämää, alkaa liikkua, olla aktiivinen, lopettaminen saa kohtalokkaamman merkityksen; siitä tulee valinta kuolla.

Elämän piti jatkua, rumana, rajuna ja pelottavanakin. Kirjoitimme vanhemmistamme, valheista, riidoista, väkivallasta, avioerosta, perityistä traumoista, vanhempien epätoivoisesta suojelusta, mielen hajoamisesta, itsevihasta, bulimiasta, psykiatrisesta avohoidosta, äidinmurhasta. Nauroimme. Oliko se väärin? Olimme armottomia valinnassamme katsoa ja paljastaa ruumiin totuus ja kaikki mitä se paljasti ympäristöstämme. Mutta samalla rakastin kaikkea mitä paljastin, olin viimein vapaa rakastamaan, koska en ollut enää vanki. Onko minulla oikeus nähdä? Oikeus reagoida? Onko minulla oikeus elää? Siitä koko esityksessä ja sen tekemisessä oli kyse.

Sama kirves, joka alussa symboloi isän ja äidin väkivaltaa on lopussa Seidin omassa kädessä. Kuinka leikata omat rajansa leikkaamatta itseään? Missä kohtaa ruumistani menee esi-isien ja esiäitien ja vanhempien ja minun raja? Kenelle minun ruumiini kuuluu? Traumaruumis loppuu ambivalentisti. Uuteen maailmaan, uuteen vapauteen ja samalla vastuuseen itsestä ja todellisuudesta, jota luo. Kuinka tämä sota lopetetaan? Suru on ensimmäinen askel, mutta se on hyvin raskas ottaa. "

Ruusu Haarla 

6.3.2023