Henkilökohtaista

Teatteri & Tanssi 3/2018

KOLUMNI

Kävin Teatterikorkeakoulussa maisterivuosinani kurssin, jossa käsiteltiin henkilökohtaisuutta teatterin tekemisessä. Kurssi alkoi siitä, että joukko ohjaaja- ja dramaturgiopiskelijoita istui ringissä ja kertoi omasta suhteestaan henkilökohtaisuuteen. Voimakkaimmin mieleeni jäi naisoletetun opiskelijakollegan lakoninen vastaus: "Olen kokeillut henkilökohtaisuutta joskus, ja päätynyt siihen, että siitä ei seuraa mitään hyvää." 

Lopuksi hän vain pudisteli päätään aivan kuin peläten, että joku on täällä käännyttämässä häntä takaisin uskoon.

Minä asetuin tietoisesti oppositioon omalla vuorolla kertoessani, että itse uskon syvästi henkilökohtaisuuteen. Uskon sen korreloivan teoksen laadun kanssa ja toisekseen uskon sen toteutuvan joka tapauksessa, valitsi sen tai ei. Olemme aina henkilökohtaisia, koska emme pääse itsemme ulkopuolelle.

Yksi ensimmäisiä radikaaleja henkilökohtaisuuden eleitä, jota hyödynsin omassa tekemisessäni oli dramatisoimani Ylioppilasteatterin Valtuusto II- dokumenttiteatteriesitys. Siinä päädyimme tekemään videon, jossa kerron yleisölle oman henkilökohtaisen byrokraattisen historiani mielenterveyspalvelujen etsinnässä. Kerran järjestimme paneelikeskustelun, jossa poliitikot keskustelivat esityksen nostamista poliittisista kysymyksistä.

Kuuntelen yleisössä kuinka Sirpa Asko-Seljavaara jupisee kiihtyneenä: "Lääkärinä minä näen, että tämä tyttö ei kyllä ole sairas. Missä tämän tytön äiti on?" Nousen lähes välittömästi seisomaan ja kerron, että olen esityksen dramaturgi ja video kertoo minun tarinani. Yritän saada hänet uskomaan, että video on totta, ymmärtämään etten ole vaan joku tyttö, vaan olen esityksen vakavasti otettava käsikirjoittaja. Hän pudistelee epäuskoisena suurta punaista päätään.

Hetki jolloin viimeistään aloin epäillä uskoani henkilökohtaisuuteen tapahtui vuosia myöhemmin, kun Helsingin Sanomien toimittaja halusi haastatella minua ja ohjaamani autofiktiivisen esityksen, Traumaruumiin, toista käsikirjoittajaa, Seidi Haarlaa. Saapuessaan paikalle toimittajanainen on silmin nähden järkyttynyt. Hän on juuri katsonut esityksemme tallenteen ja ainoa asia, joka häntä kiinnostaa on onko todella totta, että isämme on hakannut meidän äitiämme. Katsomme siskoni kanssa toisiamme epäuskoisena ja yritämme selittää, ettei esityksessä ole kyse siitä. Koko haastattelun ajan yritämme puolustaa esityksen taiteellisia ansioita, sekä teemojen yleistä tunnistettavuutta, toimittajan udellessa yhä yksityisempiä ja sitä kautta epäolennaisempia kysymyksiä.

Saara Turunen toi maaliskuun Image -lehdessä esiin oman kokemuksensa naiseuden ja henkilökohtaisuuden epäpalkitsevasta liitosta. Sen lisäksi että ketään ei lähtökohtaisesti vaikuttanut kiinnostavan hänen avoimesti omaelämänkerrallinen romaaninsa Rakkaudenhirviö, murskakritiikki typisti Turusen romaanin vain tavalliseksi naisen kasvutarinaksi ja kiisti siltä kokonaan sen kirjallisen arvon. En ihmettele että Turunen koki arvion taiteellista identiteettiään romuttavana.

Henkilökohtaisuuden näkeminen taiteilijuuttani vähentävänä tekijänä on seurannut minua koko urani ajan. Esimerkkejä on loputtoman paljon. Olin hädin tuskin ehtinyt valmistua koulusta kun huomasin median jo tunkeneen minut henkilökohtaisen naisohjaajan oksettavaan kategoriaan. Yritin jatkaa kirjoittamista, mutta siitä ei tullut mitään, koska pelkäsin henkilökohtaisuutta, en uskonut siihen enää.

Taiteen yksi arvo on sen kyky pukea intiimi ja yksityinen kokemus yleisen paljastavaan verhoon. Näin ollen naistekijän henkilökohtaisuuteen takertuminen ohi hänen taiteellisen osaamisensa on eräänlaista kähmintää, jossa naistekijä yritetään riisua alastomaksi vaatteista, joihin hän on juuri pukeutunut. Naisten on voitava pukeutua myös paljastavasti, ilman että sitä käytetään tekosyynä ahdistelulle.

Ruusu Haarla