Ei mitään rakkauden kaltaista

Teatteri & Tanssi 4/2018

KOLUMNI

Olen yrittänyt kirjoittaa kolumnia menestymisestä jo pidemmän aikaa, siinä onnistumatta. Syy kiinnostukseeni lienee se, että olen alkanut joillain kilpailuyhteiskuntamme mittareilla 'menestyä' alallani: olen saanut suuria apurahoja ja ylistäviä kritiikkejä, istunut Kansallisteatterin pääjohtajan työhuoneessa ja saanut naamani Helsingin Sanomien kulttuurisivuille. Mitä enemmän olen menestystä saanut, sitä vähemmän olen siitä kuitenkaan osannut iloita. Päinvastoin, olen alkanut vihata sitä.

Jo lapsena, kun olin yksinäinen, enkä saanut aikuisilta huomiota enkä rakkautta, lohdutin itseäni sillä, että lahjakkuudellani tulen saavuttamaan jotain suurta ja äärimmäisen tyydyttävää. 

Koulun aloittaminen 7-vuotiaana oli minulle suuri helpotus. Pääsin alueelle, jossa lahjakkuudellani ansaitsin itselleni opettajien huomiota ja läheisyyttä. Arvostus mitattiin kiistämättöminä numeroina, kymppeinä ja yseinä, joita kukaan ei voisi ottaa minulta pois. Peruskoulun ala-aste oli elämäni parasta aikaa.

Yläasteiässä masennuin vakavasti, eivätkä ysini ja kymppini osanneet siinä enää auttaa. Masennus helpotti kun pääsin 17-vuotiaana Ylioppilasteatteriin. Jonkin aidosti mielekkään tekemisen löytäminen sai lukion käymisen kuitenkin tuntumaan merkityksettömältä, joten annoin arvosanojeni laskea. Muistan ikuisesti opettajieni murheelliset pitkät katseet. 

Yhtenä päivänä noustessani Porthaninkatua ylös kouluun, pysähdyn paikalleni pystymättä enää jatkamaan. Opettajien rakkauden ja hyväksynnän muuttuminen sääliksi oli kasvanut minulle sietämättömäksi. Käännyin takaisin, enkä koskaan valmistunut ylioppilaaksi.

Haave teatteriurasta pyyhkii alleen syrjäytyneen nuoren häpeän. 20-vuotiaana istun sossussa keskustelemassa elämäni suunnasta. Samat tädit, jotka olivat edellisessä tapaamisessa kehottaneet minua lopettamaan aikuislukion ja menemään töihin, meneekin pasmat sekaisin kun kerron heille että olen saanut työryhmäni kanssa 28 000 euron apurahan. 

Odottamaton menestymiseni 'teatteriharrastuksessani', jonka oli tarkoitus lähinnä tukea ontuvaa mielenterveyttäni, saa tädit vääntelemään leukojaan. Poistun pakollisesta kehityskeskustelusta viimeistä kertaa.

Vuonna 2010 seison Teatterikorkeakoulun takaovella ja unelmani ovat käsin kosketeltavia. Katseeni osuu hetken etsinnän jälkeen omaan nimeeni TeaKiin sisään valittujen listassa. Nauran lujaa aurinkolasit päässä, kun ystäväni ojentaa siiderikassia. Riemu kestää nousuhumalan ajan. Illalla haluaisin juhlia lisää muiden sisään päässeiden kanssa, mutta en tiedä missä he ovat. 

Istun yksin kotona. Vanhemmiltani saan myöhemmin lahjaksi kalliin shampanjapullon, mutta sisällön he ovat juoneet kahdestaan ulkomailla: "Me joimme sen sinun kunniaksesi", he kertovat tyhjää pulloa ojentaen.

TeaKissa menestymisen himoon alkoi sekoittua itsensä etsimisen kiihottavaa liekkiä. Kun vuonna 2014 omaelämänkerrallinen esitykseni tuo mukanaan kutsun Teatterikesään ja pari nerollistavaa lentävää lausetta, tunnen seisovani taivaan porteilla. Menestyksen ja näkyväksi itsensä tuntemisen täyteläisyys kestää joitain viikkoja, kunnes huomaan, ettei sitä ole tarkoitus pitää itsellään: vaikka olen jo taiteessani antanut itsestäni kaiken, toimittajat haluavat vielä lisää: "Olitko yksinäinen lapsi?" he kysyvät, uudestaan ja uudestaan.

Menestys lupaa suuria, mutta kun sen lähelle vihdoin pääsee ja sitä kuvittelee halailevansa, se pakenee ja esittää uudet, yhä kasvavat vaatimuksensa. Kun väsyy juoksemaan sen perässä, jäljelle jää vain murskaava surun murjaisu, sen tajuaminen, että on sittenkin toivonut menestykseltä jotain, mitä se ei ole. Jotain rakkauden kaltaista.

Ruusu Haarla